Elämän katoavaisuus

Tänään kiiri työpaikalta suruviesti. Pidetty työtoverimme, jonka kesällä toivotimme viettämään leppoisia eläkevuosia, oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen. Tuntuu niin epäreilulta, että iloinen, positiivinen ihminen joka on tehnyt pitkän työuran ja odotti kovasti eläkevuosiaan ei saanut niistä nauttiakaan.

Elämän katoavaisuus on taas kovasti ollut mielessä tänään. Ei meistä kukaan tiedä päiviemme määrää. Eilinen on mennyt ja huomista ei ole, meillä on vain tämä hetki. Vaikka ihminen ei voikaan elää kuolemaa odottaen tai peläten olisi silti osattava joka päivä täysillä niinkuin se olisi viimeinen. Olisi osattava antaa aikaa ja arvoa niille asioille jotka oikeasti ovat meille tärkeitä. Kukaan ei kuolin vuoteellaan ajattele tekemättömiä töitä tai sitä että olisipa tullut tehtyä niitä enemmän. Sitä miettii saavuttamattomia unelmiaan ja rakkaitaan joiden kanssa olisi pitänyt viettää enemmän aikaa ja osoittaa se rakkaus.

Omalla kohdallani ne tärkeimmät elämässä on lapset, perhe ja koti. Ja haluan myös että se näkyy valinnoissani. En halua olla viikonloppu äiti joka luo uraa ja näkee lapsiaan hätäisesti iltaisin ja viikonloppuisin, on aina kireä ja väsynyt ja odottaa vain seuraavaa vapaata ja lomaa eläen "sitten kun" periaatteella. Kun elämää ajattelee eteenpäin niin helposti sortuu siihen ajatteluun että "onhan tässä vielä aikaa". Mutta kun sitä ei välttämättä ole. Tai jos ajattelee elämää vaikka 10 tai 20 vuotta taaksepäin niin miten nopeasti se aika on mennytkään sieltä tähän päivään. Muistan kun eilisen päivän kun itse olin lapsi ja omat vanhemmat kolmikymppisiä. Nyt sitä onkin yhtäkkiä itse kolmikymppinen ja omat vanhemmat 60 korvilla. Jos aika meni näin äkkiä tähän pisteeseen, menee se yhtä nopeasti myös seuraavat 30 vuotta, mikäli elinpäiviä riittää.

Enkä nyt halua olla mitenkään yltiö negatiivinen, vaan laittaa asiat mittasuhteisiin. Ajattelen sitä, miten olen tällä hetkellä etuoikeutettu kun minulle on annettu kolme tervettä lasta ja saan olla heidän kanssaan vuorokauden ympäri. En elä oravanpyörässä vaan omassa leppoisassa ympäristössä jossa itse sanelemme tekemisemme ja aikataulumme. Toivoisin että asia olisi aina niin. Mieleen hiipii vain ajatus jo tulevasta. Mitä sitten kun äitiysloma ja kotihoito yhteiskunnan luvalla loppuu. Töitä on tehtävä, se on selvä. Mutta en halua hypätä takaisin siihen kiireeseen ja kerkiämättömyyden karuselliin josta kukaan ei nauti. Ehkä tulevaisuuteen on kehitettävä jotain uusia ideoita millä nämä kaksi maailmaa saisi yhdistettyä parhalla mahdollisella tavalla.

Tänä iltana kuitenkin ajatukset menee vain Marjalle ja hänen muistolleen <3